Normatiivinen etiikka
Normatiivinen etiikka on filosofisen etiikan osa-alue, joka tutkii eettisiä normeja. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mitkä ovat oikeat eettiset säännöt, joita yksilön tulisi noudattaa. Normatiivisen etiikan teoriat ilmaisevat, luovat ja puolustavat aina joitakin tiettyjä moraalisia sääntöjä ja arvoja.
Normatiivinen etiikka pyrkii määrittämään joukon sääntöjä, joita voisi käyttää ihmisten menettelytapojen ohjaamisessa. Se käsittelee asioita, joita ihmisten tulisi uskoa oikeiksi ja vääriksi, erotuksena deskriptiivisestä eli kuvailevasta etiikasta, joka käsittelee sitä, mitä ihmiset tosiasiassa uskovat oikeaksi ja vääräksi. Näin normatiivinen etiikka on preskriptiivistä eli ohjaavaa etiikkaa.
Vastaavasti koska normatiivinen etiikka tutkii oikean ja väärän standardeja, se eroaa metaetiikasta, joka tutkii moraalisten väittämien luonnetta, ja soveltavasta etiikasta, joka soveltaa normatiivisia sääntöjä käytännössä.
Normatiiviset teoriat jaetaan tavallisesti kolmeen luokkaan: velvollisuusetiikka, seurausetiikka ja hyve-etiikka.[1]
Normatiiviset eettiset teoriat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Velvollisuusetiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Velvollisuusetiikka
Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon teot oikeuttavan säännön perusteella. Velvollisuuseettinen teoria voi antaa esimerkiksi tietyn luettelon teoista, joita saa tai ei saa tehdä (sääntö voi olla esimerkiksi ”tietoisen yksilön tappaminen on kiellettyä”). Velvollisuusetiikka voi myös antaa yhden perustavan eettisen säännön, jonka nojalla muut pysyvät eettiset säännöt johdetaan.
Kategorinen imperatiivi eli kantilainen velvollisuusetiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Kategorinen imperatiivi
Kategorinen imperatiivi eli ehdoton käsky on Immanuel Kantin kuuluisa velvollisuuseettinen moraalikäsitys. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja.
Eettinen intuitionismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Eettinen intuitionismi
Eettinen intuitionismi eli eettinen epänaturalismi katsoo, että tietyt teot voidaan tietää oikeiksi tai vääriksi intuitiolla pohtimatta seurausten arvoa.
Sopimus- ja luonnonoikeusteoriat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkelit: Sopimusteoriat ja luonnonoikeus
Sopimusteoriat lähestyvät moraalisuutta yhteiskunnalliselta kannalta ja perustelevat ihmisten perimmäisen luonteen avuin valtion välttämättömyyttä tai tarpeellisuutta. Suuntauksen tärkeimmät kannattajat ovat Thomas Hobbes sekä John Locke 1600-1700-luvuilla. He molemmat loivat omat teoriansa niin sanotusta luonnontilasta ja sitä kautta perustelivat yhteiskuntasopimusta.
Yhteiskuntafilosofia ja etiikka yhdistyvät mainittujen filosofien ajattelussa hyvin lähelle toisiaan ja voi olla vaikea vetää niiden välille rajaa. Sopimusteoriat lasketaan kuitenkin usein yhdeksi neljästä etiikan pääsuuntauksesta.
Nykyajan sopimusteoriaa edustaa John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria.
Seurausetiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Seurausetiikka
Seurausetiikka eli teleologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon näiden tekojen tarkoitettujen seurausten perusteella.
Utilitarismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Utilitarismi
Seurausetiikan tunnetuin muoto on utilitarismi (engl. utility, ”hyöty”). Se asettaa eettisen toiminnan johtavaksi periaatteeksi, että on pyrittävä tekemään tilanteessa aina se teko, jonka seurauksena on kaikkien ihmisten kannalta suurin mahdollinen hyöty. Tämänkaltaiset periaatteet eroavat velvollisuusetiikasta siinä, että velvollisuusetiikan mukaan jotkut tietyt teot ovat aina kiellettyjä, kun taas seurausetiikan perusperiaatteesta seuraa, että joku normaalisti kielletty teko voi olla jossain tietynlaisissa tilanteissa sallittu. Utilitarismin alalajeja ovat tilanneutilitarismi ja sääntöutilitarismi.
Egoismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Eettinen egoismi
Toinen seurausetiikan muoto on eettinen egoismi, jonka mukaan moraalinen ihminen on ensisijaisesti itsestään huolehtiva ihminen. Eettisessä egoismissa teko on oikein, jos se maksimoi yksilön oman hyvän.
Hyve-etiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Hyve-etiikka
Hyve-etiikassa kysytään, mitä hyveitä moraalisesti toimivalla yksilöllä tulee olla. Hyveinä pidettyjä ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi hyväntahtoisuus, rohkeus, isänmaallisuus ja kohtuullisuus.
Hyve-etiikan edustajiin kuuluu Aristoteles. Aristoteleen mukaan yksilön tulee käyttäytyä hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteleen teos Nikomakhoksen etiikka painottaa esimerkiksi myöhemmän tilanne-utilitarismin tavoin asiayhteyttä — teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla jossain toisessa tilanteessa väärin. Tällaisen ajattelun vastakohtana voidaan pitää Immanuel Kantin etiikkaa, joka keskittyy lähinnä yksittäisiin tekoihin.
Viimeisen puolen vuosisadan aikana hyve-etiikka on kokenut uuden tulemisen, ja siitä ovat kirjoittaneet muun muassa G. E. M. Anscombe, Philippa Foot ja Rosalind Hursthouse.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Normatiivinen etiikka Wikimedia Commonsissa
